Kytkinkäsi.

Toinen tuntini ER-vitosella alkoi jo rennommissa merkeissä - enää ei pelota että pyörä kaatuu samantien kun lähden liikkeelle. Tunnin aihe oli mikäs muukaan kuin hidas pujottelu - oh no, mission impossible! Ensin sain kuitenkin ajaa "huviajelua" kentällä ja vaihdella vaihteita, ja hei, se on mahtava tunne, että oikeasti ajan moottoripyörällä! Osaan kiihdyttää ja hidastaa ja kääntää ja pyörä tottelee. Mieletöntä.

Hidasajo ja etenkin hidas pujottelu pudottivat mut maanpinnalle. Aluksi homma tuntui täysin mahdottomalta, ja sitten vähitellen enemmän ja enemmän mahdolliselta, kunnes lopputunnista taas yhä mahdottomammalta, kun kytkinkäsi oli niin väsynyt, että kytkimen painaminen pohjaan tuntui suunnilleen yhtä helpolta kuin leuanveto yhdellä kädellä (eli mahdottomalta).

Ja sitten mietin sitä, että Mika Kallion kytkinkäden nimetön on muussina lauantaisen kaatumisen seurauksena, ja hän olisi joutunut käyttämään kytkintä kahdella sormella jos olisi osallistunut Laguna Secan osakilpailuun.

Alku.

Toinen ajotunti takana. Ensimmäinen isolla pyörällä (Kawasaki ER-5). Huh.

Huh tarkoittaa sekä hellettä - hikoilua keskikesän auringossa täysissä ajovarusteissa kuumuutta hohkaavalla asfalttikentällä - että myös sitä, että en törmännyt mihinkään, en ajanut ulos kentältä, en edes kaatanut pyörää. Tässä tuntuu jo olevan jonkinlaista toivoa.

Ensimmäisen tunnin ajoin endurotyyppisellä kevytmoottoripyörällä - kevarilla, piikillä, miksikä näitä nyt kutsutaankaan. Vempaimen hallinta tuntui alkuun täysin ylivoimaiselta tehtävältä. En ole ikinä ajanut polkupyörää järeämmällä kaksipyöräisellä, ja sen kyllä huomasi. Liikkeelle lähtö oli ensimmäinen haaste, tosin se ei ollutkaan kovin vaikeaa, kun vain tajusi olla päästämättä kytkintä liian nopeasti ylös (jolloin - yllätys - moottori sammui). Kun sitten pääsi liikkeelle ja ajoi suoraan vaan, niin vau, sehän pysyi pystyssä ihan helposti! Mutta sitten piti opetella kääntämäänkin, ja sekin sujui yllättävän hyvin - kunnes ei enää sujunutkaan. Tajusin että ei h******i, nyt tää niin menee tonne pusikkoon, apua! Ja sitten käänsin ja painoin etujarrua ja nurinhan me mentiin tottakai. Tajusin kyllä painaa kytkimenkin alas, mikä kai oli ihan hyvä juttu, ja tajusin vielä jopa sammuttaa moottorin hätänapista kun makasin siinä maassa. No, ei sattunut reiteen tullutta isoa mustelmaa pahemmin ja piikki taisi olla saamaansa kohteluun aika tottunut - ja ei menty sinne pusikkoon!

Kawa ER-5 tuntui ensalkuun pelottavan painavalta, kun sitä piti harjoitella taluttamaan. Liikkeellelähtö oli alkuun horjahtelevaa, mutta kun vähän rivakammin lähti niin sehän meni oikein nätisti! Aluksi jännitin ihan suoraan ajamista ja etenkin käännökset, joihin meni kevyesti koko kentän päädyn leveys, tuntuivat huterilta, mutta muutaman kahdeksikon ajettuani homma alkoi tuntua melkeinpä mukavalta. Vaihteen vaihtamista kakkoselle ja takaisin ykköselle harjoittelin suoralla, ja käännöksiä aloin jo uskaltaa ajaa pikkiriikkisen rivakammin ja jyrkemmin. Ja sitten se hidasajo. Voiko se olla niin vaikeaa?? Se on! Takajarrun, kaasun ja kytkimen yhteiskäyttö ja oma tasapaino. Liikaa asioita! Suoraan mennessä se oli lähes mahdollista (lähes), mutta ympyrän ajaminen oli todella vaikeaa. Mutta hienoa oli huomata, että välillä se meni hetken aikaa ihan hyvin, kunnes taas horjahti. Kyllä se harjoittelemalla parani. Täytyy harjoitella lisää.