Olen aloittanut lupaavan uran ratakuskina. Ja sanonpa vaan, että radalla ajaminen on todella jännää ja äärimmäisen siistiä - ja siihen taitaa jäädä koukkuun.
Ensikosketukseni rata-ajoon oli Ducati Clubin järjestämässä Lady Day Ahvenistossa kesäkuussa. Paikalla oli paljon ensikertalaisia ja päivä oli kiva pehmeä lasku lajin pariin. Käytiin läpi radalla ajon teoriaa ja harjoiteltiin oikeita ajolinjoja ohjaajien opastuksella. Vauhtia ei ollut paljon, mutta sen verran kuitenkin, että kolistelin monsterini osia pariin otteeseen asfalttiin (luulin ensin, että se oli jalkatappi, mutta ilmeisesti olikin äänenvaimentaja). Näistä selvittiin säikähdyksellä ja tunteella, että jes, minähän tosiaan kallistan tätä pyörää! Ja ah, kuinka hyvältä tuntui, kun viimeisellä ajovuorolla ohittelin muutaman, vaikka yksi mutka meinasi mennä ohituksen vuoksi vähän pitkäksi... Päivästä jäi sellainen fiilis, että tätä on saatava lisää!
Lisää sain eilen, kun osallistuin mp-tuki ry:n ratapäivään, paikka oli tuttu Ahvenisto. Porukkaa oli kiitettävästi ja minä olin ainoa nainen paikalla. Ajettiin kolmessa ryhmässä: hidas, keskinopea ja nopea. Minä olin luonnollisesti hitaassa ryhmässä. Pieni kulttuurisokki viime kertaan nähden oli se, että radalle lähdettiin yksitellen ajamaan samantien, mistään rataan tutustumisesta tai ajolinjojen näytöstä ei ollut edes hitaassa ryhmässä puhettakaan. Ensimmäisen ajovuoron aikana tajusin, että hidas on suhteellinen käsite ja nyt liikuttiin eri skaalalla kuin Lady Dayssa. Ainakin osa hitaan ryhmän äijistä suhahteli reippaasti mun ohi, vaikka itse ajoin jo ensimmäisillä kierroksilla kovempaa kun viimeksi radalla ollessani kertaakaan. Ja koko ajan pyörän alaosat kolisi asfalttiin mutkissa. Yhdellä kierroksella kävi niin, että viimeisessä vasemmalle kaaratavassa mutkassa, joka on ylämäessä ja jossa rata vielä viettää vähän ulospäin (tästä olin tietoinen, koska siitä mainitsi joku Lady Dayn ohjaajista), osui äänenvaimentaja maahan ja tönäisi pyörää pystyyn. Mutka meni pitkäksi. Ajoin ulos. Olin että perkele, nyt kaatuu. No, ei kaatunut, ajelin nurtsilla pätkän ja ohjasin takaisin radalle. Huh. Ensimmäinen ajatus oli: ei kai kukaan nähnyt??! Sen jälkeen mutkat alkoivat tuntua vähän turhankin jänniltä, etenkin juuri tuo.
Olin ensimmäisen ajovuoron jälkeen lannistunut: ajan ajotaitojeni ylärajoilla koko ajan, silti olen hidas ja lisäksi paskan nakupyöräni pakoputket on koko ajan asfaltissa kiinni, eli en todellakaan uskalla ajaa mutkiin yhtään kovempaa. Olin yrittänyt siirtää omaa painoa sisäkaarteen puolelle mutkissa, mutta ilmeisesti en tarpeeksi. Totesin, että pakko alkaa harjoitella roikkumista ihan toden teolla, ei tästä muuten mitään tule. Tuumasta toimeen siis, ja seuraavilla neljällä ajovuorolla keskityin ennenkaikkea siihen, että siirsin itseäni sisäkurvin puolelle mutkissa, ensin enemmän yläkroppaa, sitten yhä enemmän myös takapuolta irti penkistä ja kohti kokonaisvaltaista roikkumiskokemusta. Ensin tuntui pelottavalta, että oma painopiste ei ollutkaan pyörän pystyakselin päällä, mutta sitten homma alkoi tuntua luontevalta ja ennen kaikkea - pyörän osat eivät kolisseet enää maahan ja pystyin jopa vähitellen nostamaan vauhtia mutkissa. Olin ihan että HEI MÄ TAJUSIN JOTAIN ja fiilikset nousi huimasti. Äijät ohitteli edelleen kyykkypyörillään mutta hei, mä vedin oikeesti hyvin ajokokemukseeni nähden. Koko ajan tuntui paremmalta, uskalsin joka kierroksella vähän enemmän, yritin kovasti ajatella ajolinjoja ja nekin kyllä paranivat. (Matalan lähtötason hyviä puolia on silminnähtävä kehittyminen harjoittelun myötä). No, ajoinpahan vielä toisenkin kerran ulos samassa mutkassa kuin alussa, tällä kertaa kovemmassa vauhdissa, mutta kiitos pyöräni erinomaisten maastoajo-ominaisuuksien selvisin taas säikähdyksellä ja jatkoin matkaa. Ja jos kukaan ei nähnyt niin eihän sitä tapahtunut?
Kaiken kaikkiaan oli hieno, jännittävä, opettavainen ja oikein hauska päivä helteisessä Ahvenistossa. Haluan tätä lisää, lisää, lisää.
